Tuskinpa Akseli Gallen-Kallela olisi tiennyt Aino-triptyykkiä tehdessä maalaavansa suomalaisen #lääppijän muotokuvan. Aino-taru joutui #lääppijä-keskustelussa armottoman somekiistan kohteeksi. Kärjistetysti suvakit ja mamu-kriittiset tulkisivat sitä kumpikin omalla tavallaan. Kuvan somettajille esitettiin myös nuiva toive pitää fiktio ja fakta erillään. Mitä Aino-taru oikeastaan kuvasi? Akseli Kallen-Gallela maalasi ensimmäisen Aino-triptyykin vuonna 1889 tarkoituksenaan, että siitä tulisi menestys myös Pariisissa. Vuosisadan lopun kansainvälistä maalaustaidetta leimasi menneisyyttä romantisoiva ote ja mytologinen Kalevala-tarusto sopi ajan henkeen täydellisesti. #lääppijä-keskustelussa triptyykin keskimäistä teosta jaettiin sosiaalisessa mediassa muun muassa tekstein: "Väinämöinenkin oli #lääppijä" tai tekstillä "Naisten seksuaalinen ahdistelu ulkona on Suomessa uusi ilmiö". Kansanedustaja Nasima Razmyar (sd) viittasi Väinämöisen lääppimisyritykseen perustellessaan blogissa, kuinka naisen kehon seksualisoinnilla ja hyväksikäytöllä on suomalaisessa kulttuurissa pitkät perinteet.
Millaisia ajatuksia Aino-taru herättää? ISTV kysyi ohikulkijoilta. Akseli Gallen-Kallelan Aino-taru on päätynyt yllättäen Me Too -kampanjan kritiikin kohteeksi. Artikkelin videolla ohikulkijat kertovat, miten he näkevät Akseli Gallen-Kallelan Aino-tarun. Samalla he kertovat mielipiteensä teoksen ja Ateneumin saamasta kritiikistä. Helsingin keskustassa pysäytetyt ohikulkijat ovat yhtä mieltä siitä, että teos on kansallisaarre. Erityisen loukkaava se ei vastausten perusteella ole. Aino-triptyykissä Väinämöinen tavoittelee silmin nähden vastahakoista Ainoa kolmessa eri osassa. Tarussa Joukahainen on luvannut Ainon Väinämöiselle vaimoksi. Teos näyttäytyy toki arvokkaana kulttuuriperintönä, mutta Väinämöisen kurottelun voi vastaajien mukaan nähdä ahdistavana. – Ei historiaa voi poistaa tämän ajan arvojen mukaan. Taide on kuitenkin suvereenia. On eri asia, mitä taidetta tehdään nykyisin. Jos tämä olisi tehty nyt, niin ehkä se olisi sitten pahempi. – Olen kyllä aina ajatellut, kun olen nähnyt tämän taulun, että kauhea juttu, Sari Langdon toteaa.
Väinämöinen yrittää estää häntä katoamasta jälleen ja koettaa ottaa hänet kiinni. - Se kertoo taiteemme historiasta ja kalevalaisista kertomuksista. Mutta se voi myös auttaa ihmisiä käsittelemään ahdistelun kaltaista kipeää aihetta, Pettersson kirjoittaa blogissaan. Jos Kalevalaan tutustumisen jälkeen kuva tuntuu edelleen poliittisesti epäkorrektilta, voisi professori Heikki Hankan mukaan seuraavaksi ottaa käteensä vaikka Raamatun ja katsoa sieltä muutamia sellaisia kohtia, jotka ovat poliittisesti epäkorrekteja tälle ajalle. - Sieltä löytyy aika heviä tavaraa. Jos ajatellaan, että meidän koko etiikkamme perustuu siihenkin dokumenttiin länsimäissä, niin ei tämä voi olla näin surkeaa. Jotain on nyt tehtävä, Hanka sanoo. Puhuttanut ennenkin Vuosikymmeniä vanha suomalainen taide on herättänyt keskustelua viime vuosien aikana. Syksyllä 2016 Yleisradio esitti TV1 - kanavalla vuonna 1960 ilmestyneen Pekka ja Pätkä neekereinä - elokuvan. Elokuvassa valkoihoisten suomalaisten kasvot oli maalattu mustiksi, jonka vuoksi elokuvaa on pidetty rasistisena ja loukkaavana.
Uutta mytologian ja kansantaruston käyttö ei politiikassa ole. Aiemmin kansanedustajat ovat käyttäneet varsinkin Aleksis Kiveä ja Tuntematonta sotilasta. Suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa runouden ja lyriikan käyttöön on kuitenkin suhtauduttu nuivasti. Jo poliitikko ja arvostettu suomalainen kielen- ja kansanrunouden tutkija tälä (1864-1935) huomautti, ettei lyriikka sovi osaksi poliittista keskustelukulttuuria. Kyllähän poliitikot puhuvat palturia myös ihan totuuden muodossa. Esimerkiksi se tarina, että valtio maksaisi velkansa pois, ei kestäisi päivänvaloa, ihan kuten ei Ainonkaan tarina ― Juri Mykkänen, yliopistonlehtori Kun tarkastellaan Suomen itsenäisyyden aikaa historiallisesti, uskonnollisia lainauksia eniten ovat käyttäneet äärivasemmiston edustajat oikeistoa vastaan. Näin päätteli Eduskunnan kirjastossa työskentelevä johtava tietoasiantuntija Timo Turja tutkiessaan, mitä kirjoja kansanedustajat ovat eniten siteeranneet eduskuntapuheissa. Raamatun lainaaminen on ollut paljon yleisempää kuin kansantaruston käyttö.
– Teos on osa meidän kulttuuriperintöämme. Taiteen tarkoitus onkin saada meidät ajattelemaan. Se on yksi taiteen perustehtävistä. Ohikulkijat löytävät Aino-tarusta myös kiistattomia vahvuuksia. Etenkin Suomen luonnon kuvaaminen kerää kehuja. Mikä teoksessa erityisesti lämmittää? – Ehkä tämä Suomi-maisema. Ja onhan se naisen vartalokin kaunis, kun se on oikealla tavalla esitetty, Sari Parkkinen toteaa. Vastausten perusteella Aino-taru saa jatkossakin herättää ajatuksia ja edustaa oman aikansa taidetta.